Saarielämän alku häämöttää

"Onkohan tuttu joukko onnistunut pysyttelemään turvassa ja yhtä runsaslukuisana kuin syksyllä kesänviettoseudulta lähtiessään", pohtii Jukka Pääkkönen kolumnissaan.
Haahkoja seuraamalla voi oppia paljon elämästä. Kuva: Jaakko Vähämäki / Vastavalo.net

Tunnustan olevani keväisin naaraiden lumoissa. Maalis-huhtikuussa ajatukset harhautuvat tuon tuostakin sivuraiteille veneen kunnostuksesta ja muista arkiaskareista, ja huomaan jo odottavani jälleennäkemistä.

Onkohan tuttu joukko onnistunut pysyttelemään turvassa ja yhtä runsaslukuisana kuin syksyllä kesänviettoseudulta lähtiessään? Kuinkahan pitkällä kosiomenot milloinkin jo ovat – ja joko ollaan pian pieniin päin?

Tämän jutun ilmestyessä tiedän haahkamammojen jo valinneen pesäpaikkansa ja asettuneen hautomaan. Lähin pihahaahkamme hautoo matalan ja käkkyräisen saaristomännyn juuressa vain kolmen askelen päässä tiskipaikaikaltamme.

”Ihmisasujaimisto on oppinut säätämään toimensa ja tekemisensä niin, ettei hautovia lintuja hätyytetä pesiltään.”

– Jukka Pääkkönen

Pienen saarimökin tiuhaan käyvälle ulko-ovelle on pesältä viisi tai kuusi askelta. Siinä mamma hautoo nappisilmänkään rävähtämättä nelisen viikkoa paikallaan eikä välitä vähääkään pihapiirissä häärivistä ihmisistä. Kerran tai pari vuorokaudessa se piipahtaa pikaisesti meressä ja sukeltaa pohjaan syömään sinisimpukoita ja muuta suuhunpantavaa.

Toinen haahka hautoo luultavimmin mökin kulmalla terassin varjossa. Naapurimökkien tuntumassa pesäpaikat lienevät nekin jo käytössä.

Suomessa ja koko EU:n alueella erittäin uhanalaiseksi luokiteltu haahka on kotiutunut pesimään Helsingin kaupungin omistamalle mökkisaarellemme lokkien, meriharakoiden ja hanhien seuraksi. Ihmisen läheisyys näyttää suojelevan hautovia haahkanaaraita ja pesiä sekä munarosvoilta että hautojia uhkaavilta merikotkilta.

Olemme saarella kaupungin vuokralaisina kuin siirtolapuutarhojen asukkaat ikään – mutta ilman puutarhoja tai omaa pihapiiriä. Saari on kaikille avointa yleistä ulkoilualuetta. Vuorolaivayhteyttä tai laitureita veneiden kiinnitykseen ei kuitenkaan ole, ja turvalliset rantautumispaikatkin ovat vähissä. Mökkielämä saaressa vaatii merikelpoista venettä tai kyytipalveluita naapurin veneellä.

Satunnaisia käypäläisiä on siksi vähän, ja se saattaa olla osasyy siihen, että säikyt haahkat ovat hyväksyneet kesämajasaaren pesintäpaikakseen. Vakinaisten kesäasukkaiden kesken vallitsee rauhanomainen yhteiselo: ihmisasujaimisto on oppinut säätämään toimensa ja tekemisensä niin, ettei hautovia lintuja hätyytetä pesiltään.

Vastalahjaksi saamme seurata kuoriutuneiden ja mereen päässeiden haahkapoikueiden sukellusharjoituksia – ja kuunnella aamuyöstä lähtien haahkamammojen juorukerhoja, joiden tasainen potpotus kuuluu rantakallioiden yllä kuin kuulamoottorin etäinen ääni.

Mutta miksi olen niin ihastunut maastonvärisiin haahkanaaraisiin enkä saman lajin miehenpuoliin? Haahkakoirashan on selkeän mustavalkoisessa soidinpuvussaan komea kuin kosioretkelle sonnustautunut entisajan herrasmies.

”Vastalahjaksi saamme seurata kuoriutuneiden ja mereen päässeiden haahkapoikueiden sukellusharjoituksia.”

Kaikessa komeudessaankin haahkaherra on silti vain kaikesta vastuusta vapaa yhden asian otus, jonka käytös on sen mukaista. Haahkayhteisössä koiraat eivät haudo, eivät ruoki hautovia naaraitaan eivätkä suojele poikueita saalistavilta merilokeilta. Vielä pesinnän ajankin ne kyttäävät saaren rantojen tuntumassa odottamassa, että joku hautoja piipahtaa vuorostaan merelle syömään. Sitten ne syöksyvät joukolla vaatimaan pukille pääsyä, mutta naaras sukeltaa määrätietoisesti syömään ja palaa saman tien takaisin pesälleen.

Näinä päivinä pääsee monen mökkiläisen vene vesille, kuten meidänkin. On aika ajaa saareen katsastamaan, onko poijupainon merkki talven jäljiltä tallella – ja montako kylmähermoista hautojaa mökin lähiympäristöön on tänä keväänä ilmestynyt.

Kirjoittaja on puupurjeveneitä harrastava saaristomökkeilijä.

Kirjoittaja

JAA

Lue seuraavaksi