Purjehdus on järjenvastaista ja siksi ihanaa

"Olen viettänyt suuren osan elämästäni meren äärellä, mutta vasta vajaan kymmenen vuoden ajan aikaani enemmän merellä", kirjoittaa Jenni Karjalainen uudessa kolumnissaan.
Purjehduksessa oleellista ei ole päämäärä, vaan matka ja mahdollisuus olla meriluonnon ääressä. Kuva: Raimo Rosholm / Vastavalo.net

Veneily on vaikeaa. Purjehdus on vielä vaikeampaa. Veneilijät ovat tylsiä ja purjehtijat sietämättömiä. Veneily on kallista ja purjehtiminen vielä kalliimpaa.

Toistuvia mielikuvia ja väitteitä, joista yksikään ei pidä paikkaansa. Veneily on lopun viimein varsin helppoa ja myös hauskaa, eikä purjehdus kovin paljon vaikeampaa. Ja vesille pääsee varmasti hankkimatta omaa venettä, pelkillä matkaeväillä. Uskokaa minua, olen kokemusasiantuntija.

Olen viettänyt suuren osan elämästäni meren äärellä, mutta vasta vajaan kymmenen vuoden ajan aikaani enemmän merellä. Lapsena ajoin jonkin verran tätini pienehköä moottorivenettä ja soutelin parhaan ystäväni mökkijärvellä. Liikkuvan purjeveneen kyydissä olin lapsena tasan kerran.

Seuraava purjehdusretki osuikin kohdalle vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Vanha opiskelukaveri oli käynyt Lapissa hiihtämässä ja ostanut itselleen after-skistä purjeveneen. Tuoreena veneen omistajana ja kapteenina hänen luonnollisesti piti opetella purjehtimaan. Kylmäpäiselle miehistölle oli aluksessa kova kysyntä ja tarve. Taitojen perään ei pahemmin kyselty.

”Ensimmäisestä purjehdusreissustani jäi reppuun innostus, alkeelliset vendataidot ja orastava itsevarmuus.”

– Jenni Karjalainen

Ensimmäinen aikuisiän purjehdusmatkani alkoi siis kaverin veneellä Porkkalasta, jonne saavuin taksilla Kirkkonummen juna-asemalta. Alkuperäisenä suunnitelmana oli ollut hypätä kyytiin Hangosta, minne asti kokematon miehistö ei rautaisista hermoistaan huolimatta päässyt. Taksissa kohti Porkkalanniemeä matkatessani ajattelin, ettei hommassa ollut tasan mitään järkeä. Junalla olisin ollut jo kotona Helsingissä ja huomattavasti huokeammin kustannuksin.

Perillä Porkkalan vierasvenesatamassa asetuimme saunan jälkeen veneeseen nukkumaan. Aamulla joimme kahvit, söimme runsaan aamupalan, valmistelimme veneen purjehduskuntoon, irrotimme köydet ja otimme suunnan kohti Helsinkiä. Keli oli aloittelijoille armelias, leppeän kevyttä vastatuulta.

Matka Porkkalasta Helsinkiin kesti järjettömän kauan, noin kymmenen tuntia. Purjehdimme niin sanottua sisäreittiä eli ulkomeren sijaan lähellä mannerta, saarten suojassa. Koska kukaan meistä, kippari mukaan lukien, ei voinut kerskua purjehdustaidoillaan, pelasimme varman päälle ja pysyimme mahdollisimman keskellä väylää, turvassa ja suojassa, mutta etäisyyttä rantaan pitäen. Valehtelematta teimme matkan aikana vähintään sata vastatuulikäännöstä eli vendaa. Myöhempinä kesinä opin, että kokenut kippari saattaa purjehtia saman matkan ulkoreittiä parhaimmillaan yhdellä ainokaisella vendalla.

”Nykyaikaisen tehokkuusajattelun vastaisuudessa ja näennäisessä järjenvastaisuudessa piilee minulle purjehduksen ihanuus.”

Ensimmäisestä purjehdusreissustani jäi reppuun innostus, alkeelliset vendataidot ja orastava itsevarmuus siitä, että kyllä merenkäyntiä epäkäytännöllinen kaupunkilaisihminenkin voisi oppia.

Nykyaikaisen tehokkuusajattelun vastaisuudessa ja näennäisessä järjenvastaisuudessa piilee minulle purjehduksen ihanuus. Vaikka voisi mennä tehokkaasti paikasta A pisteeseen B, voi myös valita lillumisen ja loputtoman säätämisen purjeveneellä. Voisi pysytellä turvassa maissa, tai muuttaa arkensa seikkailuksi, kun olosuhteet merellä yhtäkkiä muuttuvat.

Merellä ei välttämättä näennäisesti tapahdu mitään, mutta purjehtiessa on silti koko ajan jotain värkättävää merikortin lukemisesta tähystämiseen ja tuulen tarkkailuun.

Ensimmäinen purjehdusreissuni oli kokeilukerta, joka koukutti kuin ala-asteella opetettu porttiteoria. Seuraavana vuonna olinkin jo suorittamassa saaristonavigointikurssia työväenopistolla ja varaamassa itselleni jouluksi purjehdusreissua Karibialle. Minkä jälkeen löysinkin itseni ihkaoikean kilpapurjeveneen miehistöstä. Minkä jälkeen tiimimme oli treenaamassa veneluokkamme MM-kisoihin. Minkä jälkeen purjehduskärpänen oli purrut niin, ettei toipumista ollut nähtävissä horisontissa, vaikka kuinka olisi tähystänyt.

Tarinan opetus? Purjehdus voi olla äärettömän vaikeaa eikä siinä tule valmiiksi koskaan. Retkeilypurjehduksen tai -veneilyn sen sijaan oppii kuka vain. Tärkeintä on varata aikaa, malttia ja etenkin innostusta, joka kantaa ajoittaisten vastoinkäymisten yli.

Kirjoittaja on purjehdukseen ja lainelautailuun hurahtanut helsinkiläinen.

Kirjoittaja

JAA

Lue seuraavaksi