Miehiä vehkeensä vietävissä

”Keskustelu suomalaisen veneilyn omalaatuisesta sääntelyn puutteesta pulpahtaa yleensä pintaan jonkun vakavan onnettomuuden jälkeen”, Jukka Pääkkönen kirjoittaa. Kuvassa Airistolla kolme vuotta sitten purjeveneen yliajanut moottorivene sekä yliajettu purjevene. Kuva: Länsi-Suomen merivartiosto / Rajavartiolaitos

”Kun mies menee autoon, niin auto menee mieheen.”

Tämä Samuli Parosen nerokas aforismi viiden vuosikymmenen takaa otti kantaa tuolloiseen meininkiin Suomen maanteillä. Vielä tänäänkin sen voisi teipata muistutukseksi autonsa kojelautaan.

Yhtä hyvin sen voisi muuntaa koskemaan myös veneliikennettä – niin monta läheltä piti -tilannetta, äkkiväistöä tai röyhkeätä ja muista piittaamatonta ajotyyliä on veneilyväyliltä mieleen jäänyt.

Olen oikein sopiva henkilö messuamaan tästä, sillä tunnistan itsessänikin tuon Parosen kuvaaman oireyhtymän. Maaseutumökkeilyn vuosina, tarpeeksi tien päällä vietettyään oppi jo hillitsemään aggressiota, jonka joku kuolemaa halveksiva ohittelija tai takapuskurissa valojaan vilkutteleva kuumakalle nosti pintaan.

Mutta kiusaaja kuiskuttaa korvaan edelleen, kun alla on sähköllä kiihtyvä laina-auto, edessä esteetön suora – ja kun valoissa viereen ilmestyy iso ja kärsimättömästi kaasutteleva katumaasturi…

Nykyään teemme lyhyehköt mökkimatkamme vanhalla ruotsalaisella työveneellä, jonka robustista ulkomuodosta ei pysty päättelemään veneen moottorin tehoa, huippunopeutta eikä kiihtyvyyttä.

Keskustelu suomalaisen veneilyn omalaatuisesta sääntelyn puutteesta pulpahtaa yleensä pintaan jonkun vakavan onnettomuuden jälkeen.

Joudun usein hiljentämään kiusaajan kuiskutuksen, kun kapealla rannikkoväylällä ohitse ja eteen kurvaa ylimielisesti nokka pystyssä kyntävä muskelivene. Tunnustan, että pari kertaa olen kiihdyttänyt kyntäjältä karkuun – mutta vain välttyäkseni sen järjettömän suurelta peräaallolta, kuten matkakumppaneille hieman tekopyhästi selitän.

Keskustelu suomalaisen veneilyn omalaatuisesta sääntelyn puutteesta pulpahtaa yleensä pintaan jonkun vakavan onnettomuuden jälkeen. Viimeisin taisi olla Airiston veneturma, jossa kaksi moottoriveneen alle jäänyttä purjehtijaa kuoli.

Aina keskustelun noustessa veneilijöiden etujärjestöt ja veneseurat ovat kiirehtineet kuorossa vastustamaan kaikenlaista virkavallan lisäämistä, kuten rekisteröintipakkoakin aikanaan. Usko vapaaehtoisuuden voimaan elää vahvana, vaikka näytöt siitä ovat kyseenalaiset.

Vastahankaa pakollisille veneilytutkinnoille tai veneajortille tuntuu olevan myös alan virkakunnassa. Vastuuvirkamies viisasteli Airiston turman jälkeen haastattelussaan, että jokaisen veneilijän tulisi tuntea ja sisäistää vain yksi lakipykälä: se vesiliikennelain viides. Se velvoittaa huolellisuuteen ja varovaisuuteen ja vaatii toimimaan niin, ettei ilman ”pakottavaa syytä” vaikeuta tai häiritse muiden liikkumista eikä aiheuta vaaraa tai vahinkoa muille.

Rannikkoväylällä purjehtiessa tulee helposti mieleen, mitä hyödyttää osata ulkoa tuo laimea lakipykälä, jos satunnainen kippari ei tunne väistämissääntöjä, ei erota toisistaan eteläkeppiä ja itäviitttaa eikä tiedä, miksi kannattaisi koko ajan tietää väylän nimelliskulkusuunta. Ja riittääkö huolellisuudeksi ja varovaisuudeksi se, että nenä on vauhdissakin kiinni kännykän ruudussa tai silmät plotterin näytössä?

”Mutta jos saisi käyttöön vaikka jonkun kevytversion, pakollisen teoriakokeen kipparoijaksi aikoville.”

Ymmärrän tietenkin, että lakihanke pakollisesta veneilytutkinnosta on pitkällinen ja välittömiin hyötyihinsä nähden vaativa prosessi. Ymmärrän myös, ettei pakollinen veneajokortti olisi estänyt juuri Airiston turmaa tai varsinkaan sitä kuuluisaa muskeliveneen syöksyä päin siltarumpua.

Mutta jos saisi käyttöön vaikka jonkun kevytversion, pakollisen teoriakokeen kipparoijaksi aikoville. Väistämissääntöjen, merimerkkien ja kulkuvalojen tuntemus olisi alkuun jo kova sana. Silloin jokaista kohti kiitävää ei tarvitsisi alitajuisesti epäillä tomppeliksi, joka luulee omistavansa koko aavan ulapan.

Rusinaksi pullaan siihen kevyttutkintoon voisi sisällyttää pohdinnan Samuli Parosen aforismista ja sen merkityksestä veneilijälle. Ja ehkä vielä toiseksi rusinaksi Jouko Tyyrin vanhan mutta aikaa kestäneen viisauden: ”Ajokortti on aseenkantolupa.”

Jukka Pääkkönen on puupurjeveneisiin hurahtanut saaristomökkeilijä.
Kirjoittaja

JAA

Lue seuraavaksi