Jukka Pääkkösen kolumni: ”Sumu seisauttaa kellon ja nollaa kalenterin”

Sumu saapuu hiipien, mutta kuitenkin aina yllättäen. Kuva: Anders Wändahl via Wikimedia Commons

Näky oli kuin kohtaus jostain Matti Ijäksen tai Aki Kaurismäen elokuvasta.

Sumuseinästä työntyi rantanuotion valopiiriin pitkä, kirkkaan punainen pikaveneen keula. Matalan keulan kärjessä tasapainoili mies, joka meloi ajokkiaan naurettavan pienellä muovimelalla eteenpäin kurotellen. Hän näytti olevan molskahtamaisillaan mereen jokaisella melan kauhaisulla. Pelastusliivejä ei ollut – sen sijaan veneilijä oli sonnustautunut smokkiin, kissimirrirusettiin ja kiiltonahkakenkiin. Kun keula tapasi vesirajan mies hyppäsi rantahiekalle kuin vieras toisesta maailmasta – ja sieltä hän tavallaan tulikin.

Sumu oli vyörynyt elokuun hämärtyvän merimaiseman ylle kuten aina: ennalta ilmoittamatta. Olimme jo ehtineet leiriytyä, pystyttäneet teltan, tehneet tulet ja aterioineet nuotiolla. Siinä istuessamme ja jutellessamme sumu oli huomaamatta kietoutunut saaren ympärille kuin viileä pumpuli.

”Sumun keskeltä alkoi kuulua epämääräistä loiskintaa. Välillä se taukosi, alkoi taas uudestaan, ja lopulta joku jo huhuili.”

– Jukka Pääkkönen

Näimme nuotion valopiirissä vain toisemme ja kapean kaistaleen hiekkarantaa. Oli täydellisen kiireetön ja omalaatuisen turvallinen olo. Moottorien hurina ja vesilintujen äänet olivat vaimenneet, kuului vain nuotion ritinä ja meriveden vaimea liplatus vesirajassa.

Kunnes sumun keskeltä alkoi kuulua epämääräistä loiskintaa. Välillä se taukosi, alkoi taas uudestaan, ja lopulta joku jo huhuili. Smokkiasuinen pikaveneilijä oli sumussa sokkona räpiköidessään osunut lopulta retkisaaremme edustalle ja kuullut keskustelumme äänet. Nuotiolla istuessaan hän väitti myös haistaneensa savun, mutta pikemminkin hän lienee haistanut makkaroiden käryn – siinä määrin nälkäisen katseen hän loi hiillokseen ja eväisiimme.

Mies kertoi olleensa yksityisissä kalaaseissa Vuosaaressa, ja viina oli päässyt loppumaan kesken juhlinnan. Vieraanvaraisena henkilönä hän oli muitta mutkitta hypännyt punaiseen pikaliippariinsa ja suunnannut viinanhakuretkelle kohti Sipoota – emme kysyneet, minne. Joka tapauksessa hän oli yht’äkkiä kesken matkan sukeltanut suoraan sumun sisään.

Makkaran syötyään vieras vaipui mietteisiinsä, emmekä mekään viitsineet enempää kysellä, vaikka mieli olisi tehnyt. Parin tunnin istuskelun jälkeen sovittiin, että mies jää kipinämikoksi odottamaan sumun hälvenemistä, ja me kaksi veneretkeilijäpariskuntaa voimme käydä yöpuulle.

Ja yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynyt sumu alkoi makuupusseja aukoessamme hälvetä. Kun kurkistin teltan oviaukosta, mies oli jo hypännyt pikaliipparinsa ohjaimiin ja katosi kohta yli-iso perämoottori ärjäisten pimeälle ja tyynelle merelle.

Tuo ensimmäinen oikea sumukokemus Sipoon saaristossa ajoittuu vielä elämämme maakrapuvaiheeseen. Lasken vaiheen päättyneen, kun aloimme vuosikymmeniä sitten opetella purjeveneen ja myöhemmin myös moottoriveneen käsittelyä Suomenlahden rannikkovesillä.

Siinä määrin vahvana tuo episodi jäi mieleen, ettei ole kertaakaan sorruttu todella uhmaamaan sumun mahtia, vaikka käyttöön on saatu navigaattorit ja reittikin olisi ollut tuttu. Muutama yritys on tietysti tehty – mutta ne on onneksi älytty keskeyttää ajoissa, kun paluu on vielä ollut mahdollinen.

Maakrapuna sumun voimaa ei tietenkään osaa arvioida. Joskus voi olla vaikeata vakuuttaa mökkisaareen tulevat vieraat siitä, ettei tunnin tarkkaa aikataulua kannata tehdä, vaikka viikonlopun ennuste lupaisikin leppeätä tuulta ja loivaa aaltoa.

Olemme oppineet, ettei sumua tarvitse pelätä, kunhan ei suinpäin sukella sen syliin. Sumu saapuu ja lähtee silloin, kun sitä huvittaa, ja sen oikkuja tottuu kunnioittamaan. Se tekee vesillä liikkujalle myös palveluksen: pysäyttää kellon ja nollaa kalenterin, pakottaa unohtamaan kiireen. Ja siitähän meidän harrastelijoiden veneilyssäkin on paljolta kysymys.

Jukka Pääkkönen on puupurjeveneisiin hurahtanut saaristomökkeilijä.
Kirjoittaja

JAA

Lue seuraavaksi